Kirjoittaja: valmentaja, CEO ja innostuksen oivalluttaja, Jari Saarenpää

 

Tykkäsin jo pikkupoikana enemmän kovista kuin pehmeistä joululahjapaketeista.  Niinpä aikuisena annan itselleni vain kovia paketteja. Tänä jouluna paketeissa oli useampi kovakantinen kirja, joiden parissa joulunpyhät meni rattoisasti. Samalla aukesi jotakin sellaista, jota en vielä muutama vuosi sitten ymmärtänyt lainkaan. Miksi teen itseäni koskien enemmän huonoja kuin hyviä päätöksiä? Saatat nyt kuvitella, että tämä ei kohdallasi pidä paikkaansa, mutta väite on valitettavasti todistettu lukuisissa käyttäytymistieteiden kokeissa todenpitäväksi. Teemme siis todennäköisesti enemmän huonoja kuin hyviä päätöksiä silloin, kun asia koskettaa meitä itseämme. Miksi?

 

Viitisen vuotta sitten yksi tietokirjojen kulttiteoksia oli Nobelpalkitun Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow. Tilasin itsekin Amazonista kirjan helmikuussa 2012 ja aloin kahlaamaan sitä läpi. Kirja on täynnä mielenkiintoisia käyttäytymistieteiden kokeita, jotka avaavat meidän ihmisten mielen toimintaa – sitä, kuinka me taitavasti osaamme piirtää totuuden itsellemme sopivan näköiseksi. Tuolla totuudella ei kuitenkaan välttämättä ole mitään tekemistä ympäröivän maailman todellisten tapahtumien kanssa. Kirja oli sen verran vaikeaselkoista tekstiä, että aivan kaikki hienoudet eivät ensilukemalla auenneet. Joulun 2017 kovien pakettien joukossa jotkut saattoivat saada toisen israelilaisen professorin, Yuval Noah Hararin kirjan Homo Deus – Huomisen lyhyt historia. Minä sain, kun lyhyen lahjalistan 1. sijalle olin toiveen kirjoittanut. Nyt alkoi tapahtua – Kahnemanin ja Hararin yhteisvaikutuksesta oma tajuntani räjähti!

 

Kuinka monta minää sinulla on?

Mitä vastaat? Itse vastasin aiemmin, että tietysti minulla on vain yksi minä – se ydinminä, jonka avulla muodostan käsityksen siitä, kuka minä olen. Tämä ei kuitenkaan ole totuudenmukainen käsitys, kun kysytään johtavilta tieteentekijöiltä. Kahnemanin, ja monien muiden tutkijoiden kokeissa on selvinnyt kiistattomasti, että sisällämme on ainakin kaksi eri minää: Kokeva minä (experiencing self)  ja kertova minä (remembering self). Kokeva minä on tämänhetkinen tietoisuutemme, mutta ongelma on siinä, että kokeva minä ei muista yhtään mitään – se on kuin Alzheimerin tautia sairastava potilas. Se ei osaa kertoa mukaansatempaavia tarinoita, eikä sen mielipidettä kysytä isoja päätöksiä tehtäessä. Muistojen mieleen palauttamiseen, tarinoiden kertomiseen ja suurten päätösten tekemiseen on yksinoikeus toisella minällämme, kertovalla minällä. Tämä on tarina sen ylivallasta.

 

Kuinka monta minää sinulla on? Joko tunnet kertovan minän ja kokevan minän eron? Klikkaa ja Twiittaa

 

Kaksi aivopuoliskoa, mitä sitten?

Jokainen suomalainen aikuinen on varmasti tietoinen siitä, että ihmisellä on kaksi aivopuoliskoa, vasen ja oikea. Suurin osa aikuisista on myös ainakin kuullut joskus, että vasemmassa aivopuoliskossa on ns. järkiaivot ja oikeassa ns. tunneaivot. Muutamat ovat kuulleet myös aivokurkiaisesta, joka paksun kaapelin tavoin yhdistää nämä kaksi aivopuoliskoa toisiinsa. Nykytieteen valossa tämä karkea yleistys voidaan hyväksyä. Toki aivot ovat monin verroin monimutkaisemmat, mutta tämän tarinan osalta tämä yleistys riittää. Kertova minä, siis se osa minuutta, joka muistaa tapahtumat ja tekee päätökset, on osoitettu sijaitsevan ensisijaisesti vasemmassa aivolohkossamme. Kertovan minän tehtävänä on tulkita keskeisiä muistoja ja kehittää niistä looginen ja uskottava tarina, joka mahdollistaa kykymme tehdä päätöksiä. Ilman tätä ominaisuutta olisimme täysin tuuliajolla – emme kykenisi tekemään päätöksiä vaan olisimme ajopuina elämä-nimisessä valtameressä. Hyvä näin, vai onko?

Viimeaikaiset tutkimukset ovat paljastaneet, että kertova minä vääristelee totuutta, joskus rajustikin. Hyvin harvoin kertovan minän sepittämä tarina on täysin yhtä sen kanssa, mitä todellisuudessa tapahtui. Kertova minä kehittää koko ajan tarinoita menneisyydestä ja suunnittelee samalla tulevaa. Se ei kerro kaikkea, vaan se ottaa tarinaan mukaan jonkin aikaisemman tapahtuman huippukohdan sekä kyseisen tapahtuman lopputuleman. Matematiikkaa kertova minä osaa riittävästi – se osaa laskea tuon huippukohdan ja lopputuleman keskiarvon, jonka perusteella minulle syntyy kokemus ja muistijälki jostakin tapahtumasta. Toinen olennainen piirre on, että kertovalla minällä ei ole lainkaan aikakäsitystä – tämän takia esimerkiksi kahden viikon lomamatka ei ole yhtään sen parempi jälkikäteen arvioituna kuin viikonkaan mittainen, ainoastaan matkan huippukohta ja kotiin saapumisen tunnelma matkalla ratkaisee sen, haluatko tuonne kohteeseen uudelleen vai suositteletko ystäville, että kiertävät kohteen todella kaukaa.

 

Kauaskantoisia vaikutuksia

Useimmat tärkeimmistä elämänvalinnoistasi – ne, jotka koskevat elämänkumppania, uraa, asuinpaikkaa ja lomia – tekee kertova minä. Nämä tarinat, joissa kertova minäsi kuvaa jonkin tapahtuman kokemusta, eivät siis ota huomioon tapahtuman aikana kokemaasi kumulatiivista elämystä. Edellistä lomaesimerkkiä käyttäen – vaikka kokisit jokaisena lomapäivänä keskimäärin olosi mukavaksi ja rentoutuneeksi, saattaa yksi ikävä tapahtuma ja kotiinpaluun hukkunut matkalaukku pilata kokemuksesi täysin. Toinen esimerkki voisi olla vaikkapa työpaikka, jossa koet keskimäärin joka päivä ikäviä tunteita kiireen ja huonon työilmapiirin takia, mutta jossa aina silloin tällöin tapahtuu jotakin mukavaa ja töistä lähtiessä koet turvallisuudentunnetta siitä, että sinulla on työpaikka, jolloin et tee mitään muuttaaksesi tilannetta. Esimerkkejä on helppo keksiä vaikka mistä tilanteesta – jätät vain tapahtumassa kuluvan ajan kokonaan pois yhtälöstä, valitset jonkin huippukohdan sekä lopputuloksen ja lasket niiden keskiarvon – voilá ja sinulla on tarina valmis! Näin toimii ihmisen mieli.

Kertova minä saa siis vaikutteita kokemusminästä, mutta se itse päättää, mitä kohtia se tarinaan liittää. Näinpä tarinasi ei aina – useimmitenkään – ole linjassa todellisten tapahtumien kanssa. Saatat kärsiä huonosta parisuhteesta, jossa keskimäärin koet huonoa oloa päivittäin, mutta koska koet myös huippuhetkiä ja lopputulemana asiat ovat keskimäärin hyvin, et tee asialle mitään. Tai sama vietynä työpaikalle – lopputulos on se, että sepittämäsi tarinan pohjalta ei muutoksia ole luvassa, vaikka olotilasi olisi keskimäärin aika kehno. Kertova minä ja kokeva minä eivät ole täysin toisistaan riippumattomia kokonaisuuksia – myös kokeva minä saa vaikutteita kertovan minän tarinoista. Kun aikasi toistat itsellesi tarinaasi, myös kokemuksesi alkavat muuttua. Tarinamme siis vaikuttavat siihen, miten kokeva minämme tuntee kussakin tilanteessa.

 

Mitenkäs tästä eteenpäin?

Englantilainen taloustieteilijä Francis Edgeworth ideoi ihmisen kokemusmaailman huomioon ottamiseksi aparaatin jo 1800-luvun lopulla – ”Hedonometrin”. Olisiko tästä liikeideaksi jollekin suomalaiselle biometriikan start-upille? Voisi olla maailmanlaajuiset markkinat!

Itselleni ihmismielen päätöksentekoprosessin, erityisesti se mitä me muistamme kustakin tapahtumasta, ymmärtäminen oli tajunnanräjäyttävää. Jatkossa, kun koen olevani jumissa, viritän oman ”hedonometrin” käyntiin ja alan pitää kirjaa kokemuksistani. Tätä ideaa sovelsi tutkimuksissaan mm. flow-käsitteen luoja Mihaly Csikszentmihalyi. Eikö kuitenkin olisi mukavampaa elää sellainen elämä, jossa on enemmän hyviä kokemuksia kuin huonoja, vaikka oma kertova minä meille toisin sepittääkin?

Jari

 

Tilaa tästä

 

 

Kirjoittaja:luontaisettaipumukset

1 kommentti

  1. Sari Turkki /

    Tästä tulee mieleen työpaikallani käytössä olevat ”Happy or Not” härvelit, joihin voi painella nelitasoisesti sen hetkisen fiiliksen mukaista kasvokuvallista nappia. Se on muuten suomalainen ja Tamperelainen yritys nimeltään Happy or Not https://www.happy-or-not.com/fi/. Katsastamme näitä käppyröitä yhteisissä tilaisuuksissa ja päivän, viikon tai kuukauden mittaan fiilikset ovat näkyvissä samaan tapaan, kuin http://hedonometer.org/index.html kuvassa.

    Vastaa

Vastaa käyttäjälle Sari Turkki Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *