Aitous – kehityksen näkymätön jarru

Kirjoittaja: FM Kari Helin |

Aitous tarkoittaa tavaroista puhuttaessa alkuperäistä. Sen vastakohta on jäljitelmä, kopio. Myös ihmisistä käytetään samaa sanaa, mutta sillä tarkoitetaan hieman eri asiaa, lähinnä omaperäisyyttä ja teeskentelemättömyyttä. Kylähullu on eräänlainen aitouden symboli.

Aitous on lasten ominaisuus

Ihmiset ovat aidoimmillaan heti syntymänsä jälkeen. Muutaman vuoden iässä he alkavat omatoimisesti kontrolloida omaa käyttäytymistään sopeutuakseen ympäröivään yhteiskuntaan. Samalla aitous vähenee. Aitouden tilalle nousee persoonallisia taipumuksia, jotka ovat eräänlaisia aitouden yksilöllisiä jatkeita.

Jokainen ihminen on siis pienenä lapsena aito, mutta viimeistään kouluun mennessä aivoihimme on muodostunut uudenlaisia kerroksia, jotka edesauttavat meitä selviytymään yhä mutkikkaammassa maailmassa. Jos haluamme löytää ihmisiä jotka ovat säilyttäneet lapsenomaisen aitouden vielä yli 20-vuotiaina, kannattaa mennä vierailemaan johonkin kehitysvammaisten asuntolaan. Niistä löytyvät kaikkein aidoimmat eli vähiten teeskentelevät ihmiset.

Aitous, omien tarpeiden ja tunteiden avoin ja kontrolloimaton ilmaisu, on siis normaalin luonteen kehittymisen ensimmäinen vaihe. Toisessa vaiheessa persoonamme kehittyvät eri suuntiin. Luontaiset taipumukset ja ympäristön arvot ohjaavat eniten tämän vaiheen kehittymistä.

Jotkut ihmiset jäävät pitkäksi aikaa kiinni luonteen kehittymisen ensimmäiseen vaiheeseen, jossa aitous on hallitseva piirre. Alla on omakohtainen esimerkki siitä.

Esimerkki negatiivisesta aitoudesta

Eräässä tiimivalmennuksessa keskeiseksi ongelmaksi nousi kahden tiimin jäsenen jatkuva ”taistelu”. Olen antanut taisteleville henkilöille nimet Aino ja Bertta. Kuvio oli yksinkertaistettuna sellainen, että Aino jatkuvasti morkkasi Berttaa ja Bertta puhui pahaa Ainosta selän takana. Tiimin vetäjä oli yrittänyt kaikkensa konfliktin ratkaisemiseksi.

Kun kysyin Ainolta miksi hän morkkasi Berttaa, hän vastasi että tilanne on juuri päinvastoin eli että Bertta morkkaa häntä selän takana. ”Itse ilmaisen asiat suoraan ja Bertta ei kestä sitä.” Kysyin: ”Onko sinun tapasi mustamaalata Berttaa jotenkin sallitumpaa kuin Bertan tapa mustamaalata sinua selän takana?” Vastaus tuli heti: ”Ehdottomasti on, koska minä olen aito, ja hän ei ole.” Vastauksesta oli helppo päätellä hänen uskomuksensa, että suoraan sanominen on aitoa ja selän takana puhuminen ei ollut.

Mietittyäni hetken Ainon yllättävää vastausta, kysyin häneltä ”Kumpi on sinun mielestäsi parempi ihminen: kiusaaja vai selän takana puhuja?”. Aino meni hiljaiseksi. Sitten hän totesi: ”Ei sillä ole väliä. Tärkeintä on olla aito.”

Jatkoin kyselyä:

”Kuka määrittelee mikä on aitoa ja mikä ei?”

Aino meni jälleen hämilleen. Jatkoin: ”Haluatko, että kysymme muilta tiimin jäseniltä kokevatko he sinut aidoksi?”. Aino ei vastannut mitään. Tein ehdottamani kyselykierroksen. Se paljasti että Aino oli todellinen työpaikkakiusaaja, joka oli ottanut Bertan maalikseen. Aino veti muiden kertoman mukaan jatkuvasti esille mantransa: ”Tärkeintä on olla aito”.

Kuulin jälkeenpäin, että Aino oli lopettanut Bertan morkkaamisen ja omasta aitoudestaan puhumisen. Itse tulkitsin tällaisen muutoksen niin, että Ainolla oli ollut jonkinlainen henkinen tunnekiinnike lapsuuteen. Sitä hän ei ollut saanut omin voimin poikki. Joka tapauksessa Ainossa oli tapahtunut positiivinen muutos, kun hän pääsi ”aitoudestaan” eroon.

Aitous ja teeskentely

Olen tavannut valmentajaurani aikana monia ihmisiä, jotka ihailevat aitoutta ja tuomitsevat teeskentelyn. Tällainen vaikeuttaa ihmisenä kehittymistä, koska hyvien toimintamallien teeskentely on tehokkain tapa oppia näitä hyviä toimintamalleja. Vain aitouden vaatimus voi estää tämän metodin käyttämisen.

Olkoon käytännön esimerkkinä huono kuuntelutaito. Se voidaan kuitata sanomalla:

”Olen ekstrovertti. Siksi puhun niin paljon ja usein muiden päälle. En voi sille mitään”.

Huonon toimintamallin aitona tai taipumuksena pitäminen edesauttaa huonon toimintamallin jatkumista.

Toinen vaihtoehto huonolla kuuntelijalla on ryhtyä teeskentelemään hyvää kuuntelijaa. Se ei tunnu alussa kovinkaan aidolta, mutta johtaa vääjäämättä kuuntelutaidon parantumiseen, koska kaikki taidot syntyvät vain riittävän harjoittelun kautta.

Esiintymistaidon kehittäminen

Itselläni on konkreettinen kokemus tämän menetelmän käyttämisestä oman esiintymistaidon kehittämisessä. Lähtölaukauksena ”projektille” oli eräässä sisäisessä koulutuksessa saamani palaute, jonka mukaan olin koko koulutuksen selvästi huonoin esiintyjä ja kovin jännittäjä. Minulla oli kaksi mahdollisuutta: joko alkaa karttaa esiintymisiä tai ryhtyä harjoittelemaan niitä.

Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon, siis harjoittelun. Aloin tarkkailla hyviä esiintyjiä: miten he toimivat. Tajusin, että omassa tyylissäni oli aivan liian paljon faktaa ja liian vähän tunnetta. Ainut tunne, jota oli riittämiin, oli jännitys. Huomasin myös että tarinat ja hyvät kiteytykset purivat kuulijoihin. Aloin myös harjoitella esiintymistä peilin edessä. Alussa se tuntui tavattoman teennäiseltä, suorastaan hävettävältä. Onneksi minulla ei ollut aitoussyndroomaa.

Toinen luentoni onnistui ensimmäistä huomattavasti paremmin. Jännitin hieman vähemmän ja kertomani tarina sai jopa positiivista palautetta. Noin vuoden ahkeralla harjoittelulla minusta kehittyi työpaikkamme suosituin luennoija. Jopa yrityksemme, Ovako Steelin, johto pyysi minua esiintyjäksi sisäisiin koulutusohjelmiinsa. Muutan vuoden kuluttua olin vakioesiintyjä useissa arvostetuissa avoimissa koulutusohjelmissa (LIFIM, Insko, JTO, Aalto JOKO, Kaupungin johtajien koulutus,…). 90-luvun puolessa välissä Kaupunkiliitto (siihen aikaan valtakunnan suurin kouluttaja) valitsi minut vuoden kouluttajaksi.

Näin jälkeenpäin ajatellen ratkaisevin tekijä huimassa kehityksessäni oli se, että aloin matkia hyviä esiintyjiä ja rakensin itselleni esiintymisestä eräänlaisen roolin, jonka sisällöksi otin kolme luontaista vahvuuttani: taito luoda tarinoita (N), hyvät teoriakiteytykset (T) ja luontainen kykyni innostua (F).

|kuvat Shutterstock|