Kotikiusaajan tunnustus

Kirjoittaja Pertti Helin tunnetaan aiempien vuosien urheilupiireissä hyvin. Hän on toiminut muun muassa monen suomalaisen huippu-urheilijan valmentajana. Nykyään hän viettää mukavasti eläkepäiviä, ja on mielenkiinnostaan tutkinut useamman vuoden ajan intensiivisesti omia taustojaan. Tässä jutussa pääsemme hänen mukanaan aika rankalle matkalle sukupolvissa siirtyvään, opittuun käyttäytymismalliin.

Kirjoittaja:  Psykofysiologian dosentti emeritus Pertti Helin | 

Minä ja perheeni aiemmat sukupolvet

Synnyin Kuopiossa 1941, heti talvisodan päättymisen jälkeen, välirauhan aikaan. Ilmassa leijaili pelko sodan jatkumisesta. Sota  alkoikin heti syntymäni jälkeen 13. maaliskuuta 1941.

Isäni näki päivänvalon  Kuopiossa vuonna 1915 yhteiskuntamyllerryksen aikaan, ennen Suomen itsenäistymistä 1917. Veljessota käynnistyi 1918. Yhteiskuntamme eli tuolloin jännittyneessä tilassa, kuten syntymäni aikaan. Isäni ja minun suhde oli vaikea, muttei poikkeuksellinen.

Isän isä, ukkini syntyi 1870. Hän oli muuttanut perheineen Tampereen seudulta Kuopioon 1900. Ukki aloitti yhdessä kolmen muun tamperelaisen kanssa konepajayrityksen Kuopiossa 1904. Hän oli poliittiselta suuntaukseltaan kommunisti. Isäni ja ukkini välille ei koskaan muodostunut hyvää isä-poika suhdetta, koska ukillani ei ollut töiden vuoksi aikaa pojalleen. Tämän lisäksi isäni joutui kokemaan  lapsuudessaan ukkini taholta fyysistä ja psyykkistä kuritusta, kiusaamista.

Mustasukkaisuus

Äitini ja isäni avioituivat 1938. Isäni toimi jatkosodassa sotapoliisina. Työ raaisti häntä. Rintamapakolaisten kiinniotto verikoirien avulla ja teloitukset olivat pahinta hänen työssään. Heti sodan jälkeen isä toimi sotavankien vartijana Tammisaaressa. Vanki karkasi hänen päälleen ja löi kirveellä päähän. Hän sai sotavamman. Toimintakyky säilyi kaikesta huolimatta melko hyvänä.

Isän poissaolo ja ensimmäisen lapsen kuolema, sai äitini tarrautumaan minuun. Kun isäni oli lomalla sodasta, äitini ei huomioinut isää riittävästi. Isässä puhkesi mustasukkaisuus minua kohtaan. Näin kerrotaan. Perheeseemme syntyi toinen lapsi vuoden 1943 lopulla, joka lisäsi isän mustasukkaisuutta entisestään. Tämän jälkiseurauksia saimme sisareni kanssa maistaa myöhemmin.

Sodan jälkeen muutimme pohjois-savolaiseen kirkonkylään, jossa isäni toimi ison pitäjän ainoana poliisina. Tämän lisäksi hän alkoi rakentaa omakotitaloa. Tästä syystä isältäni jäi hyvin vähän aikaa perheelle, joka kasvoi 1-3 vuoden välein. Pian meitä sisaruksia oli seitsemän.

Urheilu yhteisenä kiinnostuksen kohteena

Isäni oli koko elämänsä ajan urheilija. Sodan aikana hän voitti kaksi armeijan mestaruutta (vastaa Suomen mestaruutta) kuulantyönnössä ja oli lähellä päästä maamme edustajaksi Helsingin olympiakisoihin. Isä osallistui vielä 90-vuotiaana veteraanien SM-kilpailuihin.

Kiinnostuin urheilusta jo lapsena isäni urheilemisen vuoksi. 4-6-vuotiaana hän otti minut mukaan harjoituksiin ja kilpailuihin. Mutta sitten kun olisin tarvinnut isää vanhempana 9-12-vuotiaana, isä oli muuttunut jostakin syystä. Isästä oli tullut käskijä, jolta puuttui myönteinen asenne minua kohtaan. Rangaistukset, psyykkinen ja fyysinen väkivalta ja omilla urheilusaavutuksilla kehuminen olivat näkyvintä hänessä. Seitsemänlapsisen perheen äitimme sitä vastoin yritti parhaansa olla lastemme ymmärtäjä ja auttaja. Hän oli minulle ja usealle sisarelleni suuri rakkaus.

Isäni silmätikkuna

Isäni oli minua 6-7 cm pitempi ja 20 kg painavampi, parhaita kuulantyöntäjiä Suomessa. Poliisina hän oli tottunut käsittelemään juopuneita ja muita vastaan hangoittelijoita kovin ottein. Usein isäni sovelsi myös minuun poliisin otteita ja harjanvartta, joskus jopa lähti hakemaan asetta taltuttaakseen minut, jolloin otin jalat alleni äitini kehotuksesta.

Nuoremman veljeni mukaan jouduin isän silmätikuksi ja rangaistuskohteeksi useimmin kuin muut sisareni. Täytettyäni 15 vuotta aloin voimistaa itseäni päivittäisellä levytankoharjoittelulla. Ollessani 17-vuotias isä alkoi huomata, että hän jäi häviölle minuun kohdistamassaan väkivaltatilanteessa. Tämän jälkeen hän alkoi välttää fyysistä väkivaltaa. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan toivoin, että isäni olisi kannustanut minua. Kompensoin urheilulla huonon isäsuhteeni aiheuttamaa mielipahaa ja halusin näyttää isälle, että olen urheilussa parempi kuin hän, jolle urheilu oli tärkeintä elämässä. Menestyinkin hyvin urheilussa, mutta siitäkään en saanut isältäni kiitosta.

Kiusaajan malli siirtyi minuun

Silloin kun isäni toimi kuin pahinkin kiusaaja ja kurittaja, hän ei tiedostanut kiusaamisen ja fyysisen rankaisemisen haitallista vaikutusta. Hän uskoi fyysisen kurituksen voimaan kasvatuksessa kuten monet ”vanhan ajan ihmiset”. Vähitellen tämä kiusaajan malli siirtyi myös minuun. Puolitoista vuotta sitten kaksi minun sisaruksistani tunnusti, että he pelkäsivät minua lapsuus- ja nuoruusiässäni kiusaamiseni vuoksi. Silloin huomasin, että olin ollut tietämättäni kiusaajana perheessämme.

Positiivisen palautteen antamisen vaikeus

Reilu vuosi sitten veljeni 70-vuotissyntymäpäivillä käydyt keskustelut olivat ennen kaikkea tärkeitä minulle, mutta myös meille kaikille paikalla olleille sisarillemme hyödyllisiä, jopa terapeuttisia. Mm. kaksi veljeäni muistavat isän kehuneen ja olleen ylpeä urheilusaavutuksistani, jopa opinnoissa menestymisestäni, tutuille ja jopa vieraille ihmisille. Tämän kuulin veljeni luona ensimmäistä kertaa. Isä olikin ylpeä minusta, vaikkei hän koskaan sitä minulle sanonutkaan. Vaikka palaute tuleekin paljon isän kuoleman jälkeen ja 50 – 60 vuotta myöhässä, sillä voi olla suuri merkitys.

|kuvat Shutterstock|