Me kaikki pelkäämme. Pelon olemassaolo on yksi kiistattomimmista todisteista siitä, että koko ihmislajimme on ylipäätään olemassa. Pelko on kuitenkin tarkoitettu lyhytaikaiseksi toiminnoksi, jolla selviämme tiukan paikan tullen. Taistele tai pakene – ilman pelkorefleksiä emme olisi selvinneet tähän saakka. Mutta mitä sitten, jos pelko saa sinussa yliotteen ja pitkittyy? Se ei ole hyväksi, eikä ihmisen elimistöä ole siten tarkoitettu toimivaksi. Tänä päivänä on tyypillistä, että pelkomme pitkittyvät. Yksi keskeinen pitkittynyt pelko on työpahoinvointiin liittyvä taloudellisen toimeentulon pelko. Voin huonosti nykyisessä työssäni, mutta en uskalla tehdä asialle mitään, koska pelkään toimeentuloni puolesta. Kuulutko sinä tähän porukkaan tai tiedätkö jonkun, joka kuuluu? Minä tiedän monta, mutta tiedän myös miten tämä pelko saadaan hallintaan ja päästään elämässä eteenpäin!

 

Mitä pelko on? Pelon juuret on biologiassa. Joo, juuri se aine, jossa yläasteella vietettiin yksi kokonainen lukuvuosi ahvenen biologian parissa. Ei napannut ei. Miten sinulla, oletko hyvä biologiassa? Koska itselläni se ei ollut koskaan vahva aine – se ei vaan yksinkertaisesti kiinnostanut, olen opiskellut sitä aina tarvittaessa tässä aikuisiällä. Viime aikoina olen tutustunut tietokirjallisuudessa – huom. en siis pelkästään wikipediasta… ihmisen pelon syntymekanismeihin. Valmennan ihmisiä oivaltamaan oman innostuksensa ja kaikissa tapauksissa – siis kaikissa tapauksissa – ihmisellä on jokin pelko tai muutama johtava pelko, jotka pitää raivata tieltä, että päästään toivottuihin tuloksiin! Pelkoja ei yleensä saada kokonaan poistettua, siksi voimakas on ihmisen biologinen rakenne. Ihmisen biologia – fysiologia toiselta nimeltään, on kehittynyt lajikehityksemme aikana siten, että pelkorefleksi on automaattinen ja sitä ei voi täysin ajattelun avulla hallita. Tällä kolikolla on kummatkin puolet.

Pelkorefleksi – käytän tästä tarkoituksella tällaista nimitystä – syntyy automaattisena prosessina. Ihmisen elimistön autonominen hermosto, joka ei ole korkeimman ajattelumme elimen, etuotsalohkon hallinnassa, jakaantuu kahteen pääosaan – parasympaattiseen ja sympaattiseen hermostoon. Voit ajatella näitä kilpailevina järjestelminä, jotka kokonaisuutena hakevat aina tasapainoa, homeostaasia. Parasympaattinen hermosto on se mukavia asioita korostava järjestelmä, jonka tavoitteena on tuottaa elimistöön mahdollisimman hyvä olo. Se on aktiivinen mm. silloin, kun koet mielihyvän tunteita, olet seksuaalisesti virittynyt ja ylipäätään sinusta tuntuu levolliselta. Tällöin stressihormonien tuotanto elimistössäsi on minimissään ja mielihyvän tunteet tapissa.

Sympaattinen hermosto puolestaan vastaa hälytystilasta ja sen ylläpidosta. Voit ajatella sympaattisen hermoston sisältävän pieniä antureita, jotka kaiken aikaa tarkkailevat ympäristöä skannaten erilaisia eloonjäämisen kannalta uhkaavia tekijöitä. Sympaattinen hermosto ei nuku koskaan, vaan on jatkuvassa valmiustilassa. Mantelitumake, siellä ensin kehittyneiden liskoaivojemme ytimessä, kerää kaiken sympaattisen hermoston datan. Kriittisen määrän hälytysdataa kerääntyessä tekee päätöksen taistele tai pakene-refleksin käynnistämisestä. Kyseessä on itse asiassa valintaprosessi, jonka mantelitumake laukaisee. Monivalinnassa on vaihtoehtoina:

1. Taistele

2. Jähmety

3. Pakene

Minkä näistä valitset, jos tenttikysymyksenä on ”Minkä seuraavista kolmesta toimintamallista ihminen valitsee, mikäli taloudellisen toimeentulon pelko pitkittyy?”

Kerroin johdannossa, että tiedän keinoja pitkittyneen pelon hallintaan saamiseksi. Näitä keinoja on tutkittu viime aikoina paljon, mutta ennen ratkaisua on syytä kirkastaa ongelma mahdollisimman hyvin. Siis sama prosessi, jonka teen aina asiakastyössänikin ensin. Ei ole mitään järkeä lähteä lääkitsemään oiretta, ellei ole varma siitä, mikä oireen aiheuttaa. Tämä ajattelumalli siis poikkeaa merkittävästi länsimaisesta lääketieteestä, mutta siitä joskus toisella kertaa.

Kirjoitin aiemmin postauksessa ” Mikä sinua pelottaa eniten epätyydyttävästä työstäsi luopumisessa?” resurssipaniikista, joka on juurisyy taloudellisen toimeentulon pelon pitkittymiselle.

Mikäli haluat tutustua uusimpiin tutkimuksiin, suosittelen lämpimästi tutustumaan Harwardin Yliopiston taloustieteen professorin Sendhil Mullainathanin ja hänen kollegoidensa tutkimuksiin niukkuuden fysiologiasta. Huikeaa juttua, josta helpoimmin pääset kärryille tämän videon avulla. Jos aihe kiinnostaa enemmän, suosittelen hänen kirjaansa Scarcity (Times Books, 2013).

 

Mikä resurssipaniikin aiheuttaa?

Nyt ollaan ytimessä, sanottaisiin viihdeohjelmassa. Nyt ollaan kuitenkin äärimmäisen vakavan asian äärellä, joten leikki sikseen. Resurssipaniikin – niukkuuden uhan, mekanismi on meihin sisäänrakennettu ja toisissa luonnostaan voimakkaampi kuin toisissa. Sille osalle resurssipaniikkia emme siis voi mitään. Mutta iso osa resurssipaniikin syntyä ja erityisesti sen pitkittynyttä ylläpitoa liittyy aikaisempiin kokemuksiimme, joiden kautta resurssipaniikki voimistuu. Kyseessä on alkuteksteissä mainittu sympaattinen hermostomme, joka pitää hälytystilaa tarpeettomasti yllä – ikään kuin olisimme jatkuvassa hälytysvalmiudessa. Tunnet varmasti ympäriltäsi tällaisia ihmisiä paljon, minä ainakin. Itsestään ihmisen ei ole kovin helppo tätä tunnistaa, koska se on totuttu olotila. Toiset sen kyllä huomaavat, mutta itse olet sille todennäköisesti sokeutunut.

Resurssipaniikin mekanismi on meihin sisäänrakennettu ja toisissa luonnostaan voimakkaampi kuin toisissa. Share on X

Niukkuuden mekanismit laukeavat päälle mikrosekunneissa ja voivat pitkittyä elämän mittaisiksi. Esimerkiksi voimme huomata kesken meille annetun tehtävän suorittamisen, että taitomme eivät riitä tehtävän läpiviemiseen. Tällaisia tilanteita tulee meille ihmisille päivittäin vastaan, ja osalle ihmisistä iskee hetkessä resurssipaniikki päälle. Resurssi voi olla mikä vaan elintärkeä resurssi, tässä tapauksessa oma kyvykkyytemme. Ajatus siitä, että meiltä puuttuu älyä tai kykyjä käsillä olevan tärkeän tehtävän ratkaisemiseksi, on uhka siinä missä minkä tahansa muunkin elintärkeän resurssin. Voimme ajatella, että muistimme on liian huono tai keskittymiskykymme on riittämätön. Tai ehkä mielessämme vilahtaa ajatus siitä, että emme ole tarpeeksi itsevarmoja, sosiaalisesti kyvykkäitä tai juuri oikeassa mielentilassa – tai ajatus siitä, että meiltä puuttuu kipeästi tarvitsemamme motivaatio tai tahdonvoimaa suoriutuaksemme. Jokainen näistä on ajatuksissamme resurssi, ja kun tätä resurssia mielestämme puuttuu, kokemus sen vähäisyydestä on uhka, joka laukaisee mantelitumakkeen pelkorefleksin. Sait resurssipaniikin syntymekanismista hyvin kiinni?

 

Mitä resurssipaniikista seuraa?

Kun ajattelemme resurssin puutetta silloin, kun meillä on sille välitön tarve, kompastumme niukkuusansaan – toteutamme omaa pelkoamme. Älymme, keskittymiskykymme, luovuutemme, itsehillintämme ja kykymme säädellä tunnetilojamme ja käyttäytymistämme ovat hetkessä kaikki tiessään vain siksi, koska niiden puute muodostuu uhaksi, joka laukaisee pelkorefleksin. Niukkuus supistaa mielemme hetken murto-osassa ja pienestäkin yllykkeestä, jonka jälkeen laaja-alainen ongelmanratkaisukykymme kutistuu tunnelinäöksi. Meistä kaikista tulee tällöin putkiaivoja, ja kuuluisista tippaleipäaivoista ei ole hajuakaan.

Professori Muillainathanin ja kollegoidensa tutkimuksissa on esitetty, että uhkareaktio ja pelko motivoi ihmistä toimimaan ja itse asiassa tekeekin sen todella tehokkaasti. Ongelma on siinä, että pelkoreaktion synnyttämä tekeminen täytyy olla jotakin sellaista, että pystymme välittömästi ryhtymään toimeen. Kun motivoidumme torjumaan välitöntä uhkaa, kuten fysiologiamme on itsensä kehittänyt ihmislajimme kehittyessä, elimistömme valjastaa resurssimme ripeään, tehokkaaseen toimintaan, mutta leikkaa samalla meiltä kyvyn ajatella selkeästi ja käyttää tahdonvoimaamme harkintaan sekä päätöksentekoon. Koska meillä ei ole tilanteen päällä ollessa kykyä ajatella laaja-alaisesti uutta ratkaisua saatika tehdä päätöksiä, meillä on oltava konkreettinen suunnitelma askelmerkkeineen olemassa. Mikäli näin ei ole, koemme avuttomuutta ja todennäköinen seuraus on jähmettyminen – emme kykene sen enempää taistelemaan kuin pakenemaankaan.

Avuttomuus on huutavaa niukkuutta toimintamahdollisuuksista uhkaavassa tilanteessa. Niukkuus toimintamahdollisuuksista aiheuttaa täsmälleen saman pelkorefleksin kuin mikä tahansa ankara puute jostakin muusta elintärkeästä resurssista. Autonomiselle hermostolle, sille sympaattiselle osalle, avuttomuus on erityisen kuormittavaa ja jopa traumatisoivaa – se on epäonnistumista taistelussa tai pakenemisessa. Opimme yhdistämään tilanteen voimattomuuden ja avuttomuuden tavalla, joka pikku hiljaa piirtyy autonomisen hermostomme reaktioihin. Kun sama avuttomuuden tunne toistuu useita kertoja, ehkä päivittäin, suoriutumisemme kaikessa toiminnassa kärsii ja alamme voimaan pahoin niin fyysisesti kuin henkisestikin.

 

Miten resurssipaniikista pääsee eroon?

Pelosta emme pääse eroon ja se tulee olemaan ainainen kumppanimme. So let’s live with it. Voimme kuitenkin antaa sen palvella omaa tehtäväänsä ja rajata sen toiminta siihen. Suurin osa mykyihmisen peloista on oman ajattelumme tulosta, ei siis todellista uhkaa. Harmillista fysiologiamme kannalta on se, että autonominen hermosto ei tunnista, onko uhkakuva todellinen vai oman ajattelumme tulos. Pelkoreflekti on aina samanlainen. Siksi tärkeintä on ensivaiheessa ymmärtää riittävästi pelon syntymekanismia. Nyt sinulla on siihen riittävät eväät, jotta voit alkaa ”ajattelemaan ajatuksiasi”. Psykologit puhuvat tässä yhteydessä metakognitiosta, hieno sana!

Käytän valmennuksissani monenlaisia keinoja, joilla pysäytän asiakkaani ajattelemaan omaa ajatteluaan. Omakohtaiset kokemukset viiden vuoden takaa, kun tein rohkean päätöksen irtautua hetkeksi työelämän oravanpyörästä sapatille tutustumaan itseeni ja omaan ajatteluuni, antavat käytännön tuntumaan erilaisten pelkojen kohtaamiselle. Yksi suurimmista – tietenkin, oli taloudellisen toimeentulon pelko. Ainakin omalla kohdalla löysin varsin nopeasti juurisyyn aivan muualta kuin taloudellisesta toimeentulosta (meillä Suomessa tämä on hoidettu oikeasti siten, että taloudellisen toimeentulon pelko ei ole todellinen juurisyy kellään! Piste.).

Omalla kohdallani juurisyy oli häpeän tunne. Häpeän tunne on erittäin voimakkaasti itseään vahvistava pelon olomuoto. Se ajaa meidät niukkuusansaan omien ominaisuuksiemme ja kykyjemme suhteen ja pahimmillaan tekee meistä hyvin avuttomia. Häpeän tunne on myös sellainen, että meillä on usein vaikeaa tunnistaa se itsessämme. Tunnusomaista häpeän pelolle on esimerkiksi omien virheiden tekemisen peittely ja selittely tai petettyjen lupausten selittely, erityisesti itsellemme. Jos tunnistat näitä toimintamalleja itsessäsi, tiedät mistä juurisyytä kannattaa hakea!

Kerron tähän loppuun yhden lukuisista yksinkertaisista, mutta erittäin toimivaksi havaitsemistani keinoista lievittää resurssipaniikkia merkittävästi. Menetelmä oli käytössä jo antiikin Kreikassa, josta sen nimikin juontaa – Stoalainen päiväkirja. Tästä tuhansia vuosia vanhasta menetelmästä löytyy paljon variaatioita, mutta pohjimmiltaan siinä on kysymys siitä, että otat oman elämäsi hallintaan pienin askelein. Aloitat sellaisesta asiasta, joka on oikeasti täysin sinun omissa käsissäsi ja vain sinä voit asiaan vaikuttaa. Kaikki muu jää tässä alkuvaiheessa ”vaikutuskehäsi” ulkopuolelle. Listaat vain asioita, jotka ovat omissa käsissäsi. Tällä tekniikalla saat uskomattoman nopeasti tuloksia aikaan ja rauhoitat sympaattista hermostoasi. Saat hallinnan tunnetta itsellesi ja parasympaattinen hermosto alkaa tuottamaan hyvänolon hormoneja elimistöösi!

Stoalainen päiväkirja: oma elämä hallintaan pienin askelin. Listaat vain asioita, jotka ovat omissa käsissäsi. Share on X

Stoalaisesta päiväkirjasta ja monista muista menetelmistä, joilla pääset irti vallitsevasta resurssipaniikista, kerron lisää valmennuksissani.

Innostavaan työn imuun suunnaten!