Kirjoittaja: valmentaja Jari Saarenpää |
Olen pohtinut paljon parikymmenvuotisen työurani kuluessa erästä erilaisuutta, joka näkyy meissä kaikissa selvästi. Miksi osa meistä on niin aikaansaavia? Miksi osa taas tuntuu aina olevan jollakin tavalla vaiheessa? Usein tämä erilaisuus näkyy ulkoisesti – toiset ovat pää pystyssä, useimmiten iloisia ja saavat muutkin mukaansa, kun taas toiset katselevat kengän kärkiinsä, ovat usein ilottomia ja ainakin kohdallani, vievät kaiken energian pelkällä läsnäolollaan. Sapatillani pari vuotta sitten pysähdyin rauhassa tämänkin kysymyksen äärelle. Yhtä asiaa en kuitenkaan silloin osannut tähän yhdistää. Se asia on laiskuus.
Luin tänä aamuna loistavan kirjoituksen aiheesta. Kiteytettynä viesti on seuraava:
Laiskuus on jotakin sellaista, jota kukaan meistä ei haluaisi itsessään myöntää olevaksi.
Jopa oma äitimme yleensä hyväksyy lapsensa kaikkine ”ominaisuuksine” päivineen. Laiskuus on kuitenkin niitä asioita, joita edes äitimme ei meissä tahdo sietää. Moni kuvittelee, että pystyy piilottamaan oman laiskuutensa muilta, mutta todellisuudessa ympärillä olevat sen kyllä tunnistavat. Varsinkin, kun kyseessä on työkaveri, puoliso tai oma lapsi. Ja aika harva haluaa olla laiskan ihmisen lähellä, vai mitä?
Hain sapatillani vastauksia tuohon otsikon kysymykseen, tuolloin tutkintalinjani olivat ihmisen asenteiden erilaisuudessa. Jungilainen tulkinta selittääkin aika paljon ihmisen ulkoisesta toiminnasta, mikä näkyy helposti päällepäin. Jos olet järjestelmällinen ns. J-tyyppi (Judging), annat itsestäsi usein aikaansaavan vaikutelman – suunnittelethan asiat monesti hyvissä ajoin etukäteen, projektisi valmistuvat voittopuolisesti aikataulussa ja työ- ja kotiympäristösi on tip-top. Mikäli olet spontaani P-tyyppi (Perceiving), otteesi tekemiseen on rento ja joustava, elämäntyyliäsi ei suotta hallitse erilaisen tekemisen aikatauluttaminen ja asiat valmistuvat usein viimeisenä yönä. Ajattelin tuolloin, että elämäntyyli asenteena selittää valtaosan aikaansaamisen ilmiöstä.
Careerrealismin juttu sai kuitenkin ajatukseni laukkaamaan. Miten on mahdollista, että olen missannut ihmisen laiskuuden myötävaikutuksen työpahoinvointiin tähän saakka? Vastaus tuli mieleeni intuitiivisesti välittömästi – koska olen kasvanut lapsuudenkodissa, jossa ahkeruus oli hyve ja laiskuus helmasynti, lapsuudenaikainen ohjelmointini on estänyt minua näkemästä tätä nyt niin itsestään selvää asiaa. Kuten artikkelin kirjoittaja osuvasti toteaa,
jos olet perusluonteeltasi laiska tyyppi, käytät energiaasi siihen, että yrität piilottaa laiskuutesi muilta.
Miten silloin energiasi voisi riittää siihen, että voisit rakastaa työtäsi? Suurimman osan ajastasi käytät siihen, että et oikein itsekään tiedä, mitä tekisit. Lopputuloksena on, että kategorisoit suurimman osan päivittäisestä tekemisestäsi ei-voisi-vähempää-kiinnostaa– kategoriaan.
Mikäli aloit pyörimään rauhattomasti, lue seuraavat lauseet huolella:
- Sinulla on vain yksi elämä, ei ole olemassa erikseen työtä ja elämää (olen jo aikaa sitten heittänyt romukoppaan ajatuksen work-life-balanssista ja elän tätä elämänfilosofiaa todeksi joka päivä).
- Lopeta itsesi pettäminen, koska me muut näemme laiskuutesi selvästi.
- Mikäli ymmärrät omaa, lähimmäistesi ja työkavereittesi parasta, PÄÄTÄ TEHDÄ ASIALLE JOTAKIN!
- Päätä rakastaa työtäsi, päätä rakastaa elämääsi!
Voin luvata, että edessäsi on työläs elämänvaihe, mutta samalla se tulee palkitsemaan sinut niin anteliaasti, että et tule päätöstäsi katumaan.
|kuva Shutterstock|