Onko sinun vuorovaikutustyylisi liian pehmeä?

Luin mielenkiintoisen artikkelin vapun Hesarista. Siinä pohdittiin ääneen, miksi naisen vuorovaikutustyylin pehmeys on erilaista kuin miehen. Jutussa pyrittiin valottamaan myös pintapuolisesti, mistä ilmiö saattaa johtua. Mutta niin kuin monesti lyhyissä lehtiartikkeleissa, taustoitus jää väkisinkin suppeaksi ja mielikuva asiasta saattaa vääristyä pahastikin, jos lukijalla ei ole asiasta sen enempää tietoa. Jutun pääpointti taisi olla – en tosin ole tästä aivan varma – että naisen ei ole tarvetta muuttaa pehmentelevää puhetyyliään. En täysin jaa tätä käsitystä itse ja koska asia jäi itseäni vuorovaikutustaitojen valmentajana kiusaamaan, päätin hieman syventää ja laajentaa näkökulmaa tähän tärkeään asiaan. Mielestäni tämä ”sukupuolittaminen” on puusilmäinen katsantokulma, asiassa kun on muitakin tekijöitä niin paljon. Otsikoin tämän jutun kuitenkin tarkoituksella siten, että saisin mielenkiintosi heräämään.

 

Karkean länsimaissa vallitsevan yleistyksen mukaan miehet ilmaisevat varmemmin näkemyksiään ja perustelevat niitä vahvemmin kuin naiset. Jämäkkyys katsotaan enemmän miehille tyypilliseksi piirteeksi. Naiset puolestaan viljelevät puheessa enemmän esimerkiksi seuraavia ilmaisuja:

”olen pahoillani…”
”vain…”
”en ole asiantuntija, mutta…”
”ehkä…”
”mahdollisesti…”
”mielestäni…” jne.

Sait varmaan ideasta kiinni ja tilanne alkoi kuulostamaan tutulta ja arkiselta, olit sitten nainen tai mies. Aika tyypillisiä sanoja vuorovaikutustilanteissa, jossa puhuja vähättelee itseään tai omaa osaamista syystä tai toisesta. Aiheesta ei ole jostakin syystä tehty juurikaan akateemista tutkimusta, vaikka ilmiö on tavattoman yleinen. Miksiköhän näin? Ehkäpä määrätietoinen ja  reipas parikymppinen tyttäreni, joka pänttää parhaillaan sosiaalipsykologian pääsykokeisiin, tekee aikanaan tutkimusta aiheesta?

 

Tiedätkö, miksi sinä haluat miellyttää?

Hesarin jutussa päästiin raapaisemaan pintaa – miten tämä vallitseva ilmiö näkyy ihmisten toimintatyyleissä eli miten me kaikki näemme toinen toisemme käytöksen ulospäin erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Siteeraan jutussa haastateltua Jyväskylän yliopiston puheviestinnän lehtori Tarja Valkosta:

”Nämä pehmentävät sanonnat ovat epävarmuuden ilmaisuja. Naisille näyttäisi olevan tyypillistä kaikenlainen sellainen käyttäytyminen, joka pyrkii ottamaan toisen huomioon ja miellyttämään muita. Se, jolla ei ole valtaa, pyrkii miellyttämään ja ilmaisee asioita epävarmemmin kuin se, jolla on lähtökohtaisesti korkeampi status tai enemmän valtaa.”

Tämä viimeinen lause sai hälytyskellot soimaan päässäni ja siksi kirjoitan tätä postausta. Pysähdytäänpä tarkastelemaan ilmiötä hetkeksi hieman tarkemmin.

 

Mitä valta on?

Mitä vastaat edelliseen kysymykseen, kun ajattelet omaa itseäsi? Mitä valta on sinulle? Onko se sitä, että saat oman tahtosi läpi vai sitä, että saat hallita muita? Vai onko se itsemääräämisoikeutta eli että saat tehdä asioita oman pääsi mukaisesti? Mahdollisesti siten, että ei tarvitse ottaa toisia huomioon vaan voi tehdä hedonistisesti, pahimmillaan narsistisesti, itselleen mukavia asioita itselleen sopivalla tavalla? Määrittelyjä on varmasti lähes yhtä monta kuin on vastaajiakin. Itselleni tuolla sanalla on vahva kahtiajakautunut merkitys. Positiivinen merkitys sanalle valta on, että saa hyviä asioita tapahtumaan huolimatta ympärillä olevista hidasteista, kuten toisten ihmisten muutosvastarinnan voittamalla. Negatiivinen merkitys liittyy siihen, että runnoo omat, usein huonosti perustellut mielipiteet läpi ottamatta toisia ihmisiä huomioon. Mitä valta on sinun käsitemaailmassa? Suosittelen, että pysähdyt pohtimaan vastaustasi, koska se tulee olemaan avain omien vuorovaikutustaitojesi kehittämiseen, olit sitten nainen tai mies.

 

Sukupuolten väliset erot pehmoilussa – onko niitä?

Nyt ollaankin sitten vaarallisilla vesillä, kun aletaan puhumaan sukupuolten välisistä eroista. Toisille ihmisille sukupuolten välisten erojen ruotimisessa ei ole mitään ihmeempää tunnetason klikkiä, mutta toisille tämä on kuin punainen vaate. Nyt aletaan myös pääsemään lähemmäs yhtä niistä juurisyistä, joita Hesarin artikkeli ei sivunnut lainkaan. Mikä on lapsuudenajan vaikutus vuorovaikutustaitoihin? Oman empiirisen käsitykseni – johon kyllä löydän valtavasti tulkintaani tukevia tutkimustuloksia – mukaan varhaislapsuudessa opitut käyttäytymismallit ohjaavat erittäin voimakkaasti aikuisiän vuorovaikutustaitojamme. Teen vuorovaikutustaitojen – huom! vuorovaikutustaitojen – valmennuksen parissa päivittäin työtä ja empiirinen aineistoni kasvaa jatkuvasti!

Kyselen asiakkailtani usein heidän varhaislapsuuden kokemuksia, miten heitä kannustettiin tuomaan oma mielipide esille vai kannustettiinko – aivan liian usein ”ongelmatapauksen” kohdalla jäljet johtaa sylttypesälle: johonkin varhaislapsuuden jopa yksittäiseen negatiiviseen kokemukseen siitä, että mikäli ilmaisi mielipiteensä kovin selkeästi, sai kynsilleen. Kyseessä ei välttämättä tarvinnut olla suoraan vuorovaikutustilanteeseen liittyvä asia, vaan se saattoi olla jotakin muutakin. Esimerkiksi suomalainen sanonta ”laita lapsi asialle ja mene itse perässä” kuvaa tunnelmaa aika tarkasti. Pointti on, että on kokenut lapsuudessa takaiskuja, riittämättömyyden tunteita ja sitä, että ei ole tullut hyväksytyksi sellaisena kuin on. Tällä on erittäin vahva yhteys aikuisiän vuorovaikutustaitoihin, joita ihme kyllä ei ole akateemisesti tutkittu kovinkaan paljon. Jos tiedät tutkimuksia aiheesta, vinkkaatko niistä minulle, kiitos!

 

Uskallatko sinä sukeltaa pintaa syvemmälle?

Kasvatuksen ja lapsuudenajan kokemukset ovat varmasti merkittävässä roolissa aikuisuuden vuorovaikutustaidoissa. Alleviivasin edellisen kappaleen lopussa toisen kerran ja nyt vielä kolmannen kerran sanan ”taidot”. Kovin moni ei ole tullut ajatelleeksi lainkaan, että vuorovaikutus – kommunikaatio lainasanana – on opittavissa oleva taito. Täytyy vaan ensin asettaa itselle oppimistavoite ja sitä ennen ymmärtää, mikä on lähtötilanne. Mikä voisi olla sinun oppimistavoite vuorovaikutustaitojen kehittämisessä? Aika usein törmään Hesarin jutussa olleeseen asetelmaan, jossa asiakkaani ihmettelee, miksi ei saa tahtomiaan asioita läpi. Tämä ilmenee useimmissa tapauksissa motivaation ja innostuksen puuttumisena, joka on seurausta pitkään jatkuneesta toisten miellyttämisestä. Kuvittelepa tilanne, jossa olet työpaikallasi vuodesta toiseen palavereissa se altavastaaja, jolla on hyviä ideoita, mutta ei jotenkin vain saa ääntään kuuluviin. Tuntuuko tutulta? Tiedät varmasti tällaisia tyyppejä, vaikka et ehkä itsessäsi osaisikaan tai uskaltaisi tätä tunnustaa. Aivan varmasti työn ilo ja innostus häviää vuosien kuluessa, jos vain yrittää miellyttää toisia.

Jos olet valmis lähtemään tutkimusmatkalle itseesi, löydät jotakin paljon syvällisempää, joka antaa sinulle käsitemaailman siihen, miksi toimit siten kuin toimit. Muistatko vielä 80-luvun ikonisen ”Olipa kerran elämä” piirrossarjan? Hassu valkohapsinen ukkeli matkustaa ihmisen kehossa tehden tutkimusta. Huikea sarja, jolle en ole aikuisuudessa löytänyt vertaista! Samalla tavalla sinä voit lähteä tutkimusmatkalle omaan ajattelumaailmaasi, mikäli haluat. Kerron tässä postauksen loppupuolella lyhyen version tästä tutkimusmatkasta.

 

Freud Marx Engels & Jung

Ovat siinä äijät keksineet hauskan bändin nimen. Innoittajista ensimmäinen ja viimeinen oli 1900-luvun alussa psykologisen tutkimuksen uranuurtajia. Ensin mainitulla oli selvä käsitys siitä, että ihmisen psyykeeseen vaikuttaa pääasiassa vain lapsuudenajan kokemukset ja erityisesti lapsi-äiti-suhde. Sigmund Freudin oppilas Carl Jung ei ostanut tätä ajatusta pitäen sitä liian yksipuolisena tulkintana. Jung lähti hakemaan empiirisissä tutkimuksissaan vahvistusta sille, että meillä ihmisillä on syntyjään tiettyjä taipumuksia, jotka eivät muutu elämän aikana. Kuten oikea tai vasenkätisyys fyysisesti, meillä on taipumuksia esimerkiksi tehdä päätöksiä joko painottaen rationaalista – asioihin liittyvää logiikka tai tehdä päätös enemmän arvopohjaisesti, toiset ihmiset huomioon ottaen. Näiden kahden teorian erilaisuus johti kyseisten herrojen riitaantumiseen. Jos tämä historia kiinnostaa, voit katsoa Netflixistä tositapahtumiin perustuvan elokuvan A Dangerous Method, jossa Keira Knightleyn pauloihin lankeavat niin Carl Jung (Michael Fassbender) kuin Sigmund Freudkin (Viggo Mortensen). On muuten yksi suosikkileffoistani!

Carl Jung julkaisi tutkimuksensa laajemmin 1924. Hän yritti saada akateemisessa maailmassa kannatusta tutkimuksilleen aina kuolemaansa saakka siinä kuitenkin huonosti onnistuen – teoria oli liian monimutkainen. Jungia on sanottu ”psykologian Einsteiniksi”, eikä varmasti suotta. Einstein tiesi jo aikanaan kvanttifysiikan keskeisimmät periaatteet, joita vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana tiedemaailma on kyennyt osoittamaan todeksi. Mutta koska ihmisen mieli on vielä kvanttifysiikkaakin monimutkaisempi alue, uusinkaan tiede ei ole kyennyt aukottamasti osoittamaan Jungin teoriaa oikeaksi. Tärkeää on huomata, että nykytiede ei ole myöskään pystynyt sitä kumoamaan ja se lienee yksi syy siihen, että Jungin teoria ihmisen mielestä on yhä johtava käsitys ihmisen mielestä psykologien keskuudessa. Kuten hyvään akateemiseen debattiin kuuluu, on oltava väittäjiä ja vastaväittäjiä – siten tiedettä tehdään! (odotan siis, että yllä olevaan väitteeseen tulee vastaväitteitä…)

Jung lähti empiirissä tutkimuksissaan liikkeelle aivan eri asiasta, kuin mihin hän lopulta vuosikymmenten tutkimusten jälkeen päätyi. Aivan alkumetreillä, nuorena tieteenharjoittajana, Jungia kiinnosti selvittää, miksi toiset ihmiset reagoivat hitaammin kuin toiset esitettäessä suora kysymys. Tätä aikansa tutkittuaan Jung löysi käsitteet ”introvertti energian suunta” ja ”ekstravertti energian suunta”. Nämä siis ajattelun kontekstissa. Jungin käsitteillä ei ole paljonkaan tekemistä nykyisen popularisoidun ”sinä olet introvertti / minä olen ekstrovertti” käsitemaailman kanssa, mutta siitä lisää toisella kertaa. Jungin tärkeimmät löydökset vuosikymmenten tutkimuksissa liittyivät ihmisen taipumuksiin kerätä tietoa päätöksenteon tueksi ja itse päätöksentekoon. Näistä jälkimmäisellä on merkittävä rooli meidän luontaisiin vuorovaikutustaitoihin. Tiedätkö sinä, mikä on sinun luontainen vuorovaikutustyylisi? Siis se pysyvä ominaisuus, joka sinulla on ollut syntymästäsi alkaen ja joka sinulla on sisälläsi, vaikka lapsuudenajan kasvatus olisi ollut millainen tahansa? Se valkohapsinen ukkeli tietää, mutta tiedätkö sinä?

 

Ole ensin oma itsesi – ja kehitä sitten vasta taitojasi!

Paljastin tuossa juuri vuorovaikutusvalmennukseni ytimen. Voi hitsi, nyt meni bisnes toiselle valmentajalle. No ei haittaa, tekemistä riittää, joten uskon kyllä itsellenikin löytyvän töitä vastaisuudessakin! On suurta viisautta tutustua itseensä ennen kuin alkaa kehittämään omia taitojaan. Amerikassa tehtiin 2000-luvun alkupuolella tutkimus, jossa yksiselitteisesti kyettiin osoittamaan, että omien luontaisten vahvuuksien varaan kehittävät ihmiset kokevat onnistumista elämässään. Ja monista heistä tulee myös huippuosaajia siinä missä he olivat jo luonnostaan aika hyviä. Makes sense, doesn’t it? Kun haluat lähteä kehittämään omia vuorovaikutustaitojasi, kannattaa aivan ensimmäiseksi selvittää, mikä on sinulle luontainen vuorovaikutuksen tyyli. Tärkeää on siis selvittää, mikä on sinulle luontainen päätöksentekotaipumus – oletko enemmän asioita painottava tyyppi (Jungilaisessa teoriassa T eli Thinking) vaiko ihmisiä ja arvoja painottava (F eli Feeling). Tässä jälkimmäisessä ei pidä sotkea tunteita ja arvopohjaisuutta toisiinsa – kaikilla terveillä ihmisillä on tunteet, mutta päätöksentekoon liittyen meillä on taipumusta painottaa joko asioita tai ihmisiä. Toinen tärkeä vuorovaikutuksen kehittämiseen liittyvä perusominaisuus on energian suunta – siis tuon Jungilaisen energian suunnan selvittäminen. Tällä tarkoitetaan sitä, suuntautuuko hallitsevin ajattelun funktiosi ulospäin vaiko sisäänpäin. Mikäli se suuntautuu ulospäin, jäsentelet mielelläsi asioita ääneen ja tuot mielipiteesi esille ja mikäli ajattelun energiasi suuntautuu sisäänpäin, kontrolloit puheitasi ja käyttäytymistä ja jätät helpommin sanomatta ääneen asioita, joita ajattelet sisäisesti.

Mikäli haluat selvittää, mikä on itsellesi luontainen taipumus vuorovaikutustyylissäsi, suosittelen ammattimaista itseanalyysia. Yksi maksuton ja luotettava itseanalyysi löytyy täältä. Kun olet päässyt jyvälle luontaisesta vuorovaikutustyylistäsi, seuraavaksi kannattaa alkaa pohtimaan, millainen lapsuuden ympäristö sinulla oli. Annettiinko sinun ilmaista vapaasti mielipiteesi, kannustettiinko sinua ja saitko tehdä virheitä ilman jatkuvaa rangaistuksen pelkoa? Mikäli olet luontaisilta taipumuksiltasi ulospäin ja asioihin suuntautunut tyyppi (ET), ja sinua kannustettiin jo nuoresta pitäen ilmaisemaan mielipiteesi (teit sitä ehkä vaikka et saanut kannustusta…), saat todennäköisesti paljon ”ilma-aikaa” vuorovaikutustilanteissa ja ympäröivät ihmiset kokevat sinut määrätietoisena, vakuuttavana asiatyyppinä. Mikäli taas olet luontaisilta taipumuksiltasi sisäänpäin suuntautunut arvopohjainen päätöksentekijä (IF), ja ehkä sait näpeillesi pienenä, kun ilmaisit mielipiteesi tai teit jotakin ”väärää”, saatat olla se palaverin hissukka, jonka sisällä kihisee ja pikku hiljaa työn ilo ja innostus kaikkoavat elämästäsi. Tässä kaksi ääripäätä kärjistettynä, jotta saat juonesta kiinni!

 

Miten voin kehittää vuorovaikutustaitojani?

Hyvin yksinkertaistettu resepti on ”tunne itsesi”. Taitaa olla muutamia tuhansia vuosia vanha resepti, ainakin Delfoin oraakkelin kerrotaan käyttäneen ilmaisua. Selvitä itsellesi, mikä on sinulle luontainen taipumus – siis syntyjään sinussa – ja mikä on lapsuudenajan vaikutus. Voit tehdä tähän jälkimmäiseen esimerkiksi tunnelukkotestin, josta olen saanut ainakin itselleni paljon hyötyä. Oma hallitsevin tunnelukkoni on vaativuuden tunnelukko, joka selittyy sillä, että identtisenä kaksosena vanhemmat ja isovanhemmat vertasivat veljesten suorituksia jatkuvasti. Koskaan ei mikään ollut kyllin hyvää, vaan aina piti suorittaa vähän enemmän. Jos et suorittanut, et saanut huomiota. Tämän lapsuudenajan trauman purkamiseen menikin sitten ensimmäinen parikymmentä vuotta omassa aikuisuudessa. Nyt alan olla tuossakin asiassa jo oman elämän herra, mahtavaa!

Oma luontainen vuorovaikutustyylini on ulospäinsuuntautunut arvopohjaisuus (EF). Se tarkoittaa sitä, että pyrin luontaisesti kaikissa vuorovaikutustilanteissa ottamaan huomioon toiset ihmiset ja hakemaan harmoniaa. Uskallan kuitenkin tätä nykyä tuoda mielipiteeni rakentavasti ja kannustavasti esille, vaikka ne olisivatkin erilaisia, kuin muun porukan. En hae mielipiteilleni lähtökohtaisesti hyväksyntää, vaan haluan ilmaista ne. Ainakin itse koen, että minulla on positiivisen määritelmän mukaista valtaa omassa elämässäni. Mikä on sinun tilanteesi?