Kirjoittaja: Eeva-Maija Nousiainen |
Olen ollut yliopistollisessa keskussairaalassa lähiesimiehenä n. 30v. Esimieheni vaihtuivat tuhkatiheään. Oli ylihoitajia, joiden kanssa suksi luisti, kuin parhaalla kevätkelillä ja sitten osa oli joiden kanssa tökki, joskus pahastikin. Joidenkin kohdalla saimme osastonhoitajina jopa osallistua valintaan. Kun saimme mieleisen, hän vaihtoi työpaikkaa lyhyen ajan päästä ja tuntui, että suurellekin osalle noissa puitteissa mennyt perehdytystyö meni hukkaan.
Minulle vaihdokset aiheuttivat, varsinkin 1990-luvun jälkeen stressiä, paineita, pelkoa, pettymyksiä ahdistusta, epätietoisuutta, välillä suuttumuksen ja vihan tunteita.
Potilasmäärät nousivat kiihtyvään tahtiin, eikä saatu uusia sädehoitolaitteita, entisetkin olivat vanhuuttaan tämän tuosta rikki ja puhumattakaan, että olisimme saaneet hoitajien virkoja. Jouduin suostuttelemaan hoitajia tekemään jatkuvasti muutettuja työvuoroja ja ylitöitä. Tavoitteiden täyttymiseksi olimme usein todella lujilla ja sekin aiheutti minulle unettomia öitä.
Yksikkömme tavoitteet olivat :
- Potilaiden hoitaminen jonottamatta.
- Hyvinvoivat hoitajat hoitavat hyvin.
Olimme kehittäneet hoitotyötä ja hioneet rakenteellisia asioita jo pitkään ja työntekijät olivat sitoutuneita, hoitotyön kehittämisestä innostuneita ja he tekivät työtään myös sydämellään. Taas oli vaihdoksen aika, olin itseni johtamiskoulutuksessa. Työstin asiaa omasta näkökulmastani ja halusin muutosta itsessäni, oikeastaan jo seuraavaakin vaihdosta ajatellen. Ensimmäinen ajatus syntyi, että jos tekisin ”itseni” esimiehelleni sopivaksi ja hylkäisin ajatuksen hänen sopivuudesta minulle?? (Aika hyvä menetelmä muuallakin esim. parisuhteessa.)
Muutoksen alkumetreillä mielen ”peikot” olivat ottamassa valtaansa ja ”välineet” hakusassa. Pitääkö minun mielistellä, vaieta erimielisyyksistä ja mitä toisetkin ajattelevat miten minun käy ? Huonot kokemukset nousivat pintaan ja pettymykset, kun ei tullut kuulluksi ja ymmärretyksi. Aikaisempien kokemuksien negatiiviset tunteet (emootiot), pelon siivittämänä olivat päällimmäisinä.
Aika pian keksin, että suuntautumalla uudella tavalla tekemiseen, saan tunteitani taka-alalle, toki olin jo harjoitellut tiedon keräämistä ja välittämistä esimiehelleni. (Myönteiset emootiot).
Tien olin kuitenkin valinnut ja aika pian sitoutin itseni siihen, julkistamalla hänelle ja koko työyhteisölle, että tulen tekemään hänen kanssaan niin hyvää yhteistyötä, mihin sillä hetkellä kykenen. Se velvoitti minua tekemään entistä täsmällisempiä raportteja osaston toiminnasta, hyvistä ja huonoista puolista, kertomaan niistä hänelle säännöllisissä kuukausittaisissa tapaamisissa. Valitsin aikaisemmat hyvät, positiiviset tunnekokemukset, tein päätöksen ja lähdin harjoittelemaan. Tietoisesti valittu asenne alkoi tuottaa hyvää tulosta.
Valitsemastani myönteisestä asenteesta seurasi mm., että minun oli mahdotonta moittia häntä kenellekään. Aikaisemmin olin tuuletellut tunteitani välillä kahvihuoneessa, kun en ollut tullut kuulluksi esimieheni taholta. Kollegoiden kanssa oli helpompi irtaantua negatiivisten asioiden jauhamisesta. Opin aika pian tuntemaan häntä ja miten oli hyvä asioita esittää, että sai niitä eteenpäin. Hänellä oli myös aina yksikön ajankohtaiset tiedot käytettävissä omille esimiehilleen ja sairaalan johdolle. Kävi ilmi, että hän aika usein joutui neuvonpitoihin yks`kaks. Kun opin tuntemaan häntä, yhteistyö kehittyi niin, että rohkeasti ja asiallisesti uskalsin olla eri mieltä ja perustella käsityksiäni. ”Suksi luisti”. Opin ymmärtämään, että hänen päätöksiinsä vaikuttivat monet, monet asiat, joista minulla ei ollut tietoa, eikä tarvinnutkaan olla – pääasia oli, että olin sitoutunut toimimaan omalta osaltani sovitusti. Tarkistelin omaa asennoitumistani ja asennettani häneen ja korjaamisen kohtia löytyi, mutta sekin työ väheni tekemällä. Kerkesin kokeilla kehittämääni yhteistyötä myös hänen sijaisensa kanssa, se toimi !
Asenteestani seurasi mm., että saimme uuden hoitolaitteen, kireän rahatilanteen ja säästökuurien aikaan. Suuren organisaation tarpeista käytiin vuosittain ylemmällä taholla kova kilpailu, olihan kaikkien hankintoja jouduttu jatkuvasti karsimaan ja siirtämään. Saimme myös seitsemän uutta hoitajan vakanssia otolliseen aikaan, kun osaavat alkoivat eläköityä.
Mitä tästä seurasi minulle henkilökohtaisesti ajan myötä? Stressi väheni, selkäkivut ilmaantuivat entistä harvemmin. Avoimuus epäonnistumisista ja virheistä esimiehen kanssa johti hänet työparikseni tukemaan ja miettimään ratkaisuja. Hän muun muassa resursoi hoitotyön kehittämishankkeita nuorten potilaiden hoidon kehittämiseen, hoitotyön luokitukseen jne.
Oma ammattitaitoni kehittyi aivan toiselle tasolle keskusteluiden ja raportointien kautta. Siitä seurasi usein onnistumisen tunteita ja se tuki vahvasti positiivista ja rakentavaa vuorovaikutusta kaikilla tasoilla.
Työnohjauksessa mietittävää:
- Miten sitouttaa toimeksiantajan työskentelyssä yhteiseen tavoitteeseen (ei ota vastaan ulkoistettua vastuu tehtävää)?
- Miten ohjata yksilöitä ja ryhmiä perinteisestä organisaatiokulttuurista asiantuntijaorganisaatioksi, jossa asiakas, potilas on ylimpänä, sitten työntekijät, lähijohto, ylin johto kannattelemassa ja mahdollistamassa toiminnan, organisaatiokaaviossa alimpana?
- Miten ohjata työntekijöitä organisaation toiminnan toteutumisesta kollegtiiviseen vastuuseen (ei pelkästään oikeuksiin)?
*emootiot = tunteisiin liittyviä tulkintoja ja uskomuksia, menneisiin kokemuksiin perustuvia olettamia, jotka alkavat johdatelle meitä perustunteesta eteenpäin
