Kirjoittaja: valmentaja, CEO ja innostuksen oivalluttaja, Jari Saarenpää
Olen seuraillut tiiviisti Suomen puolustusvoimien varusmiespalvelua kuluneen puolen vuoden ajan. Vanhin poikani aloitti oman varusmiespalveluksensa viime kesänä ja siirtyi tammikuun 8. päivänä uuden saapumiserän kouluttajaksi. Ensimmäistä kertaa elämässään esimiehenä. Askel on paljon isompi, kuin äkkiseltään ajattelisi. Varusmiesesimiehenä toimiminen on monelle nuorelle miehelle ja pienelle joukolle nuoria naisia ensimmäinen iso askel aikuisuuteen – pitää kantaa vastuu muistakin kuin itsestään. Siksi ei ole aivan yhdentekevää, minkälaisessa arvomaailmassa Suomen puolustusvoimat kouluttaa tulevaisuuden esimiehiä ja -naisia. Oma poikani on ollut innostunut ja motivoitunut – armeija on tänä päivänä aivan erilainen johtamiskoulu kuin aikaisemmin. Ihmettelen, miksi varusmiespalveluksen positiivisesta merkityksestä Suomen yhteiskunnalle ei käydä aktiivisempaa keskustelua. Toivon, että tämä kirjoitus toimii keskustelun vauhdittajana!
Omat kokemukset armeija-ajoista ovat lähinnä positiivisia. Peruskoulutuskauden aikana tuli selväksi, että aliupseerikouluun tulee komennus, joten en sitä sen enempää nuorena miehenä miettinyt. Olin tosin lähtenyt kirjaimellisesti soitellen sotaan – olin varmistanut opiskelupaikan Tampereelle Teknilliseen Korkeakouluun ennen armeijaan menoa, joten ajattelin, että hoidetaan tämä kansalaisvelvollisuus pikaisesti alta pois. Itselläni ei tuolloin ollut mitään ymmärrystä, että olin menossa johtamiskouluun. Onneksi Niinisalon kenttätykistön patteriston kapteenilla oli riittävä ammattitaito – käsky kävi peruskoulutuskauden lopussa kapteenin huoneeseen. Olin ruksinut valintalomakkeeseen lyhimmän mahdollisen palvelusaikatoiveen, jotta kerkeäisin tehdä hieman töitä ennen seuraavana syksynä alkavia opintoja. Huoneessaan kapteeni totesi sotamiehelle yks’kantaan: ”Saarenpää lähtee nyt aliupseerikouluun.” Tämä ei ollut neuvoteltavissa, sen verran jämäkkä kapteeni oli kyseessä.
Merkityksellinen käsky
Tänä päivänä pidän tuota kapteenin käskyä erittäin merkityksellisenä suunnannäyttäjänä omassa elämässäni. Innostuin aliupseerikoulussa teknillisistä asioista ja erikoistuin taisteluvälinealiupseerin koulutushaaraan. Meitä oli koko Suomessa saapumiserässämme vain kymmenkunta ja pääsimme erikoiskoulutukseen Vekaranjärvelle. Myöhemmin palatessani Niinisaloon kouluttamaan uusia varusmiehiä pääsin kokeilemaan johtamistaitoja ensimmäistä kertaa elämässäni. Innostuin kovasti, kun homma lähti sujumaan heti luontevasti ja tuntui, kuin olisin tehty juuri siihen hommaan. Varusmiespalveluksen loppupuolella, tuossa kuuluisassa ”loppusodassa” pääsinkin näyttämään kynteni – Niinisalon kenttätykistön patteriston taisteluvälinealiupseerina vastasin murkuloiden eli tykkien ammusten logistiikasta. En vielä silloin tiennyt, että logistiikan kehittämisestä ja operatiivisen toiminnan johtamisesta oli tuleva oma ammattierikoistuminen vuosikymmeniksi eteenpäin!
Millaisia kokemuksia sinulla on nuorten varusmiespalveluksesta?
Onko varusmiespalvelus vienyt nuorta elämässä eteenpäin? Olen seurannut Porin Prikaatia läheltä oman poikani varusmiespalveluksen myötä. Prikaatin komentaja, eversti Rami Saari vaikuttaa olevan poikkeuksellinen kaveri. Hänen periaatteena on tarpeettomien käytäntöjen purkaminen ja syrjäytymisen vähentäminen – keskitytään olennaiseen ja annetaan kaikille tasaveroiset mahdollisuudet edetä haluamaansa koulutussuuntaan. Tammikuun 8. päivän saapumiserässä aloitti 12500 nuorta varusmiespalveluksena. Tilastojen mukaan heistä keskeyttää varusmiespalveluksena noin 1500 ennen peruskoulutuskauden loppumista. Suurin keskeytysten syy on mielenterveyteen liittyvät ongelmat. Myönteistä asiassa on se, että vain muutama vuosi sitten keskeyttäneiden määrä oli vielä liki joka viides eli tästä saapumiserästä 2500 nuorta!
Porukkaan kuulumisen kokemus
Yksi keskeinen yhteiskunnallinen tekijä varusmiespalveluksella on nuoren kokemus siitä, että kuuluu johonkin porukkaan – puhutaan ryhmäkoheesiosta eli ryhmän kiinteydestä. Tämä saattaa olla monella nuorella ensimmäinen kerta elämässä, kun kokee jotakin tällaista:
”Ryhmän jäsenet haluavat olla ja pysyä ryhmän jäseninä. Kun jäsenet haluavat kuulua ryhmään, he ovat suuremmalla todennäköisyydellä myös sitoutuneet ryhmän yhteisiin tavoitteisiin ja ymmärtävät ryhmän edun vaativan välillä myös henkilökohtaisia uhrauksia. Ryhmässä kiinteys voi perustua sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja ymmärrykseen, jossa yksilöt muodostavat ja kehittävät ryhmähenkeä. Yksilö tuntee olevansa osa ryhmää ja tekee työtä ryhmän eduksi eli yksilö omaksuu ryhmän tavoitteet itselleen.”
Näitä taitoja ja valmiuksia opitaan armeijassa. Kadetti Janne Ollilan 2012 tekemässä Maanpuolustuskorkeakoulun kandidaatintyössä löydettiin vahva syy-yhteys vapaa-ajalla tapahtuvan sosiaalisen toiminnan yhteydestä me-hengen syntymiseen.
Porukkaan kuuluminen lisää ryhmän tavoitteisiin sitoutumista. Miten sinä lisäät ryhmän kiinteyttä omassa porukassasi? Share on X
Oletko sinä jo paras versio itsestäsi?
Palaan otsikkoon. Oletko sinä jo paras versio itsestäsi? Luin aamulla opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinosen unelman elinikäisestä oppimisesta. Unelman ytimessä on parisen vuotta sitten käynnistetty suomalaisen opetuksen uusi aikakausi – ihannekuvasta eli samaan muottiin sullomisesta kohti erilaisuutta ja henkilökohtaisia vahvuuksia tukevaa yksilöllistä oppimista:
”Suomi tunnetaan maailmalla maana, joka kykeni uudistumisen kautta yhä uudestaan lunastamaan lupauksen koulutuksen mallimaana. Pisa-testit lopetettiin Suomen aloitteesta, koska ymmärrettiin, että ne eivät ota riittävästi huomioon jokaisen ihmisen erinomaisuuden erilaisuutta. Yksikään lapsi ei ole enää suhteessa keskiarvoon, vaan omaan itseensä.”
Tuo viimeinen lause on erityisen hyvin sanottu!
Näen Olli-Pekka Heinosen ja Rami Saaren johtamisperiaatteissa paljon samaa. Kummankin transformatiivisen johtajan unelmana on auttaa jokaista yksilöä kehittymään omaksi parhaaksi versioksi itsestään. Mitä sellaista sinä esimiehenä teet, joka auttaa itseäsi ja tiimiläistäsi kehittymään omaksi parhaaksi versioksi itsestään? Ja suhteuttamaan omaa kehitystään omaan itseensä eikä ympärillä oleviin muihin ihmisiin? Entä miten lisäät me-henkeä, jotta ryhmän kiinteys lisääntyisi? Oma missioni on vankkumaton usko siihen, että jokaisessa ihmisessä on ainutlaatuinen yhdistelmä vahvuuksia. Keskeisin tehtäväni on valmentaa asiasta innostuneita yritysvalmentajia oivalluttamaan erilaisuuden hyödyntämistä omissa asiakasorganisaatioissaan.
Jari
P.S. Kotiuduin varusmiespalveluksen ”loppusodasta” 1989 syksyllä kersantiksi ylennettynä. Jatkoin tällä polulla jo muutaman vuoden kuluttua pitäen välivuotta opiskelusta YK-rauhanturvatehtävissä Etelä-Libanonissa. Siellä keskityin tietoisesti johtamisen edelleen opetteluun – toisessa rotaatiossa neljän kuukauden jälkeen etenin vartioryhmän päälliköksi ja viimeisessä rotaatiossa kahdeksan kuukauden jälkeen vartioaseman varapäällikön tehtävään. Varusmiespalvelus ja YK-tehtävät ulkomailla nuorena ovat olleet keskeisessä roolissa oman työurani suuntautumisessa kansainvälisiin, monikulttuurisiin johtamistehtäviin liki 20 vuoden ajan. Tätä nykyä ammennan tuota osaamista muiden hyödyksi ja opiskelen transformatiivista johtamista lisää!
